Orimattilan Teatteri

Dokumenttiohjaaja, käsikirjoittaja Satu Härkönen kävi katsomassa Seitsemän veljestä kahdesti ja kirjoitti ihanasti ajatuksistaan. Olemme saaneet luvan jakaa hänen ajatuksiaan myös teille kaikille

Toisenlainen kesäteatteri

Yleensä kun lähden katsomaan paikallisin harrastelijavoimin toteutettua kesäteatteriesitystä, sopeutan odotukseni minimiin ja päätän antaa tunnustusta sille, että ylipäätään joukko harrastelijoita on talkoovoimin ryhtynyt rankkaan hommaan – ylittänyt esiintymispelkonsa, uhrannut vapaa-aikansa viikkoja jatkuneisiin harjoituksiin ja lukemattomiin käytännön järjestelyihin. Olipa tulos sitten millainen tahansa, se ansaitsee kunnioitusta ja sympatiaa…

Orimattilan teatterin Seitsemässä veljeksessä kävi toisin. Esityksen alku vetää katsojan heti mukaansa. Silmieni eteen levittäytyy balkanhenkisen musiikin ja taitavan koreografian siivittäminä seitsemän eri näköistä ja -kokoista miestä.kuin suoraan puskista tai Tallinnan laivalta. Repliikkejä ei lausuta, vaan suoritetaan notkeaa liikuntaa humalasta huolimatta. Näyttämölle ilmaantuu myös muuta porukkaa. Näillä ihmisillä tämä tarina siis kuljetetaan. Kaikki tapahtuu sellaisella energialla ja riemulla, että tällä kertaa minulla on lupa odottaa poikkeuksellista teatterielämystä.

Esityksen perustana on Tapani Kalliomäen näkemyksellinen sovitus ja tarkka ohjaus. Seitsemän veljeksen mieshahmot ovat tätä päivää ja tunnistettavissa eri puolilta Suomea. He ovat yhteiskunnan rattaista putoavia, mutta yhdessä vahvoja. He ovat uhmakkaita, lapsekkaita ja tarpeen vaatiessa kekseliäitä – yrityksen ja erehdyksen kautta omaa paikkaansa etsiviä ihmisiä.

Vivahteikkaan näyttelijätyön ansiosta jännitteet veljesten välillä ja heidän erilaisuutensa käyvät selväksi niillekin katsojille, joille romaani Seitsemän veljestä on pelkkä nimi.

Hienoa, että näytelmää ei ole modernisoitu veljesten asuja, paria rap-kappaletta ja kekseliästä rekvisiittaa pitemmälle.Repliikeissä ja monologeissa on säilytetty Kiven rikas kieli. Se tukee näytelmän sanomaa Aapon runollisissa kuvailuissa, vie traagisuuteen Juhanin epätoivon hetkinä tai villiintyy hurjaksi komiikaksi Laurin humalan lietsomassa monologissa. Puheilmaisun kannalta Kiven vanhakantainen kieli on todellinen haaste näyttelijöille – ja siitäkin selvittiin pääosin kunnialla, vaikka artikulaation kanssa on varmaan jouduttu puurtamaan…

Tärkeä elementti esityksen sujuvuuden ja rytmityksen kannalta ovat Tatu Virtamon äänimaailma ja musiikkiotteet. Ne luovat vahvan sykkeen esitykselle ja niiden avulla siirrytään tunnelmasta ja kohtauksesta toiseen. Samalla Virtamon äänimaailma tukee näyttelijöiden ilmaisua; Venlan vaikuttava sisääntulo näytelmän alkupuolella ja naisenergian tupsahdus näyttämölle on tästä oiva esimerkki.

Tapani Kalliomäen ja Laura Huhtamaan luoma liikekieli ja koreografiat tuovat esitykseen vahvaa fyysisyyttä ja tanssiteatterin ilmaisukeinoja.Ohjaajan ja hänen työryhmänsä luottamuksesta näyttelijöiden liikunnallisiin kykyihin kertoo kohtaus, jossa katsojien silmien edessä syntyy yksi esityksen vaikuttavimpia ja fyysisesti haastavimpia näyttämökuvia:espanjalaisvaikutteisen musiikin säestämänä 40 härkää teurastetaan vertauskuvallisesti katsojien eteen ilman ainuttakaan kuultua laukausta…

Seitsemän veljeksen esityksen onnistuneeseen kokonaisuuteen on vaikuttanut myös Tiina Hauta-Ahon oivaltava pukusuunnittelu. Se korostaa veljesten erilaisuutta hilpeillä yksityiskohdilla, yhtenäistää kyläläiset ruutupaidoilla ja antaa kukkamekkojen kukoistaa naisten yllä. Rajamäen rykmentin vaatetuksen ruskeassa väriskaalassa löytyy folklore-vaikutteita, mikä etäännyttää sen korrektisti “mustalaisista”.

Amadeu Vivesin pelkistetty lavastus antaa tilaa joukkokohtauksille ja muuntautuu ketterästi milloin lukkarin tuvaksi, Impivaaran saunaksi tai Hiidenkiveksi. Katsojia riemastuttavissa vesisaaveissa suoritetaan kurinpalautuksia ja elvytetään humalikkoja.

Seitsemän veljeksen sivuhenkilöiden määrä on mittava ja rinnakkaisia roolituksia useita. Kolmetoista näyttelijää toimii taustakuorona tai veljeksiä härnäävänä Toukolan väkenä. Hetkessä he muuntautuvat yrmeiksi häriksi tai sotaisaksi Viertolan patruunan väeksi.

Näyttelijöiden joukosta nousee esiin värikkäitä sivuhenkilöitä, kuten Kissalan Aapeli (Jere Laukkanen), joka yllättää sekä Jukolan veljekset että yleisön mainiolla rap-esityksellä. Rajamäen rykmentin raivokas Kaisa (Susanne Mast) syytää tulikivenkatkuisen manauksen veljesten niskaan. Naispuhtia riittää myös lukkarin tyttäressä (Reetta Jouttimäki) ja rääväsuisessa meklarissa (Tuire Arola)

Vallesmanni (Kyösti Kyrö) puolestaan yrittää tiukalla mutta joviaalilla otteella luoda rauhaa ja järjestystä veljesten ja kyläläisten suhteisiin. Juonen kannalta hän toimii tärkeänä viestinviejänä Jukolaan. Taula-Mattina Kyrö on sekä näytelmässä että Jukolan veljesten elämässä poikkeuksellinen hahmo – veljesten kunnioittama ystävä, joka luo värikkäällä metsästytarinallaan esityksen seesteisimmän hetken..

Jukolan veljesparvi on luonnollisesti esityksen keskiössä ja sen kantava voima. Jarmo Keskevaarin, Eerik Kurosen, Olli Paakkasen, Heikki Hagmanin, Ranssi Toiviaisen, Justus Keskevaarin ja Niko Hietakunnaksen saumaton yhteistyö ja hurja heittäytyminen omiin rooleihinsa eivät jätä yhtäkään katsojaa välinpitämättömäksi.

Riemukkaan koheltamisen vastapainona ovat suvantokohdat, joiden aikana veljesten persoonat alkavat erottautua yhä selvemmin ja henkilöhahmot syventyvät. Tapahtumien edetessä veljeksistä tulee yhä inhimillisempiä ja samalla ajattomia Olisiko niin, että näitä nykypäivän Juhanin, Tuomaksen, Aapon, Simeonin, Timon, Laurin ja Eeron kaltaisia olemme kohdanneet kymmenittäin elävässä elämässä omista sisaruussuhteista lähtien.

Näytelmän lopussa saavutetaan viimein rauha ja harmonia ihmisten kesken. Veljesten elämä seesteytyy. Rinnalla seisovat omat valitut. Juhani, veljessarjan vanhimpana, saattaa tarinan loppuun. Liikutus katsomossa on käsinkosketeltava. Ilmoille kohoaa jylhä Tuonelan äidin kehtolaulu.- kuin muistutuksena syntymän, elämän ja kuoleman vuoropuhelusta. Sovun tehnyt Toukolan väki seisoo näyttämöllä vaiti ja keskittyneenä. Katsoo meitä silmästä silmään – pitkään ja tiiviisti. Kääntyy lopulta selin. Jättää meidät katsojat siihen rajatilaan, mikä valtaa jokaisen vaikuttavan teatteriesityksen jälkeen.

Kunnes havahdumme ja aplodit alkavat.

Satu Härkönen